Tämä on se tavallinen tarina.

Löydetään wanha puutalo ja rakastutaan siihen tulenpalavasti. Esitellään idea kotona, kohdataan vastarintaa (eli järkevää argumentointia), jankutetaan, lisää vastarintaa, jankutusta, talokaupat.

Sitten nähdään näkyjä: on takkatuli, jonka ääressä siemaillaan oman puutarhan omenoista puristettua lämmintä inkivääri-omenamehua ja lueskellaan mukavasti kirjaa. Tai loikoillaan olohuoneen sohvalla ja odotellaan, että keittiön leivinuunissa kypsyvä ruoka valmistuisi. Tai pidetään ihanat puutarhajuhlat, joissa…

Havahdutaan pienin askelin totuuteen: uuneja ei voi käyttää, koska ne ovat täynnä linnunpesiä tai jotain vielä pahempaa. Talossa ei todellakaan loikoilla, koska a) tehtävää on loppuelämäksi b) talossa ei ole lämmitystä c) eikä sohvaa eikä…lattiaa.

Tutustuessamme noin 150 vuotta vanhaan – kukaan ei oikein tiedä talon tarkkaa ikää – taloon, siinä suurimman vaikutuksen teki iso tupakeittiö tummine hirsineen ja leivinuuneineen. Se mikä tilassa kuitenkin pisti silmään, oli omituinen lattia. Joskus kauan sitten sitä peittäneet lankut ovat jossain vaiheessa vaihtuneet sekalaisista pattinginpaloista sommiteltuun palapeliin, joka oli peitetty vanerin tapaisella, maalatulla levyllä.

Ei jatkoon, etenkään sen jälkeen kun lattiarakenteiden havaittiin olevan lahot. Ei muuta kuin purkuhommiin. Parin viikon urakan jälkeen 55 neliön lattia oli polttopuukasassa, ja jäljellä oli käsittämätön kasa olkia, sanomalehtiä ja epämääräistä pehkua, jonka raoista pilkisti vanha kellariviritys. Tässä vaiheessa oli selvää, että ennen kuin uutta voi edes ajatella, kuoppa pitää saada tyhjäksi tästä epämäärästä.

***

Tässä vaiheessa hirsiremontteihin erikoistunut Trähus suositteli Deleten palvelua: tehokkain tapa saada roskaksi muuttuneet ikivanhat eristeet pois olisi imuriauton hommia.

En ollut koskaan aiemmin kuullut tällaisesta palvelusta, ja suhtauduin aluksi hieman skeptisesti auton kykyyn imeä kaikkea näkyvillä ollutta sisuksiinsa. Eikö sitä käsipelilläkin…

Yllätys oli todella suuri, kun ajelin tonteille sinä päivänä, kun auto oli tilattu paikalle. Työt oli aloitettu kahdeksan maissa, ja nyt kello näytti yhtätoista. Suurin osa keittiössä – siinä mitä siitä enää oli jäljellä – oli toden totta imuroitu puhtaaksi kuin olohuoneen matto.

Myös eteisessä ollut puhkotun katon (joka on oma tarinansa…) alle rojahtanut purukasa oli tiessään.

Kaikki tämä siis muutamassa tunnissa.

Maallikkona, siis ihmisenä, jonka korjausosaaminen rajoittuu lähinnä Pinterest-kuvien selailuun, palvelu oli todella kätevä sen sijaan, että roskaa olisi kärrätty kottikärryillä seuraavat kaksi viikkoa jonnekin tontin kulmalle.

Palvelussa yhdistyivät ylipäätään asiat, joita tässä revohkassa arvostan. Nopeus oli tässä kohdin valttia – aikaa vievää tekemistä tontilla kyllä riittää yllin kyllin, ja keittiön kohdalla oli oleellista saada pohja tyhjäksi, jotta sen päälle päästään rakentamaan uutta.

Toinen aspekti oli helppous. Projektissa on niin paljon hitaasti ja vaikeasti tapahtuvaa tekemistä, että muutamassa tunnissa tapahtunut imurointi tuntuu kokonaisuudessa todella luksukselta.

Kolmas plussa palvelussa oli se, että auto vei roskat sisuksissaan kaatopaikalle, jossa ne kierrätetään asiallisesti. Muuten roska olisi kasattu ensin tontille, josta se olisi pitänyt kuormata ja kuljettaa itse pois. Se taas olisi tuntunut turhalta ajankäytöltä, kun oikotie on käytössä.

Päivälle tuli toki hintaa, mutta joissain asioissa valuutta kannattaa laskea ajassa: mitä oleellisempaa ehdimme tehdä, jos muutenkin vähiä tunteja ei käytetä mekaaniseen roskan kärräämiseen?

***

Auton lähdettyä keittöstä on todellakin jäljellä vain musta savikuoppa, sekä sen keskelle joskus, jostain syystä rakennettu paksu kivimuuri ja muutama lattiahirsien virkaa toimittanut ratakiskon (!) pätkä.

Järkevä ihminen pudistelee kuopan reunalla päätään. Mutta talohullu alkaa taas nähdä tulevaisuuteen: tässä kohtaa on keinutuoli, tässä pirtin pöytä… Tähän olisi kiva laittaa keittiösaareke, ja räpsäkän värinen räsymatto, pian, aivan pian, ehkä jo parin vuoden päästä.

Alapohja ennen suurtehoimurointia

Alapohja suurtehoimuroinnin jälkeen

Eteisen sortunut katto ja sieltä tippuneet vanhat purut

Blogin vieraskynän kirjoittaja Anna Perho on toimittaja ja valmentaja. Vapaa-ajan projektina hän remontoi vanhaa hirsitaloa Ypäjällä – seuraa projektin etenemistä Instagramissa @olipa_kerran_talo